Saara Torikka

Muistelmia Suontaan kylän Paavolan mäestä 20- ja 30-luvulta

Kerron nyt meidän mäestä, sen ihmisistä ja elämisestä varhaislapsuuteni ajoilta. Ketä siellä silloin asui, kuinka tärkeitä olimme toinen toisillemme.

Halmisen pariskunta asui siinä, missä nyt on Heikki Uotilan loma-asunto. He olivat aika vanhoja. Halminen teki luutia. Kun kotona luuta tuli huonoksi, äiti antoi minulle markan käteen ja sanoi, ”meneppäs hakemaan Halmiselta luuta”. Halmiskan kamarissa oli aina jotain hyvää tarjolla. Pussistaan hän tarjosi joskus karamelleja, toisinaan piparkakkuja.

Alosella oli lapsia, oli Lahja ja Erkki. Heillä kävi kesäisin vieraita Ameriikasta asti. Oli se hienoa, ainakin minun mielestäni. Kun vieraat lähtivät ja jättivät hienoja vaatteita, me Lahjan kanssa pukeuduimme niihin ja olimme ameriikkalaisia. Usein leikimme myös koulua. Lahja halusi aina olla opettaja, hän oli vanhempi ja koululainen.

Mäkiskä, pitäjän kokki, oli tärkeä henkilö. Meillä oli siihen aikaan mäen ainoa puhelin. Kauempaakin soitettiin meille ja pyydettiin hakemaan Mäkiskää puhelimeen ja pitoja laittamaan. Mäkiskän puhelimeen hakeminen oli mieluinen reissu. Mäkiskän kirstusta löytyi aina jotain oikein hyvää. Hän oli niitä edellisestä pitopaikasta saanut evääksi. Mäkisellä asuivat myös Taimi ja Arttu – kovia työihmisiä. Siinä heidän vieressä oli pieni tupa. Isäni sanoi sitä aina Fiian tuvaksi. Fiian tuvassa asuivat Varjosen Aina ja Matti.

Hannulan Aina oli sellainen, joka ymmärsi ihan kaikki asiat. Hänellä oli paljon elämän kokemusta ja elämän viisautta. Niin iloisissa kuin surullisissakin asioissa sai mennä hänen luokseen. Ei kukaan turhaan hänelle asioitaan puhunut, avun, neuvon tai lohdutuksen sai varmasti. Ainaa sanoittaisiin nykyisin varmaan psykolookiksi.

Hakalassa oli radio, sellaista ei monessakaan talossa ollut. Siitä tuli mukavaa ohjelmaa, erikoisesti Markus-sedän lastentunti joka keskiviikko. Silloin me kaikki mäen lapset menimme kuuntelemaan. Hakala oli metsätyönjohtaja, osasi laatia tarpeen tullen jotain kirjelmiä ja laskea vaikeita laskuja. Hänen toinen kätensä oli poikki kyynärpäästä asti. Hakala narrasi meitä lapsia kertomalla, että söi pikkupoikana niin kauan peukaloa, että käsi kului sellaiseksi. Minä en siihen uskonut, kuinka lie pienempien uskon laita. Fanni oli ompelija, eikä hän nauranut vaikka joskus meni nukellekin vaatteita teettämään. Hänellä oli oikein mallilehti, josta sai valita hameeseensa muodikkaan mallin.

Nummeliinilla asuivat Aina ja Kustaa, sisarukset. Aina piti pitkiä hameita, kantoi ämmänlängillä vettä lähteestä, teki ahkerasti huusholllia kotona ja kävi kylässä töissä. Hän oli erityisen taitava kerimään lampaita. Ei hän kotona tarkka vaatteistaan ollut, mutta kylään lähtiessään, vaikka meille naapuriin muutaman askeleen päähän, hän muutti päälleen paremman hameen. Aina tiesi paljon vanhoja kylän asioita, sukuja, entisajan juhlia. Myös sääennusteet ja vuoden tulot olivat Ainan tiedossa.

Heinon Arttu ja Viljo polttivat hiiliä. Viljo Heinolla oli almanakka, meillä ei ollut kuin maatalouskalenteri, ja se ei ollut mitään. Sylvin kanssa tutkittiin sitä almanakkaa. Oli siinä kuvia jos jonkinlaisia, mainoksiksi niitä nyt sanotaan. Oli separaattori ja muita tärkeitä koneita. Olin Sylville vähän kateellinen. Viljo osti myös teuraskanoja. Joskus iso auto kävi hakemassa niitä. Me lapset uskoimme, että se oli maailman suurin auto.

Arttu ja Anna Heinolla oli poika, Toivo. Toivo oli aika jämtti kaikessa, hän tuli meillekin Nummeliinin kautta, äiti kyllä neuvoi kulkemaan tienviertä pitkin. Toivo arveli, ettei tienviertä kulkeminen ole kuitenkaan turvallista, koska oli kerrottu, että Joppikin ajoi maitoautolla tienviereen.

Kantosen miehet taas olivat useassa asiassa ammattimiehiä. Kantonen oli entinen merimies, joka kävi maalaamassa ja tapiseeraamassa. Hän korjasi pyöriä ja kelloja. Hän yritti tehdä räätälintyötäkin kototarpeiksi. Kerran perhe oli kutsuttu tädin luo kylään ja huomattiin, että Annalle ei ole hametta. No, kyllä se järjestyy, pappa kyllä sen tekee. En tiedä, mikä vika hameeseen tuli, mutta jotain erityistä siinä oli, koska täti halusi tietää hameen tekijän. Äiti oli sanonut, että ”ei sen tekki niin kaukkane ol”. Asiasta ei myöhemmin enää keskusteltu, mutta ei Kantosen pappa tämän jälkeen muita hameita sitten tehnytkään.

Paattemäen Miinalla oli pieni, siisti tupa. Talvisin hän kehräsi pellavaista lankaa, kesäisin kävi kylän taloissa töissä. Tappurilla hän oli aina ruhmenpässi. Usein Miinan pää vaan tuli kipeäksi jo puolilta päivin. Sitten oli vielä Silvanin tupa. Siellä ei kukaan asunut, salusiinit olivat aina kiinni. Kerran kesässä ne avattiin, Miina oli siellä siivoamassa ja sitten Venneri tuli muutamaksi päiväksi kesälomalle. Tupa oli ihan kunnossa, aivan kuin siellä olisi asuttu. Astiat hyllyssä, matot lattialla, pata kumollaan takan reunalla. Ikkunan takaa tuli asia joskus varmistettua. Silvanilla oli ennen pidetty mummon koulua.

Siihen aikaan ei puhuttu mistään saunailloista. Käytiin vain lauantaisin yhdessä saunassa. Kyllä melkein kaikilla oli omakin sauna, mutta säästäväisyyssyistä niitä ei paljon lämmitetty, etenkään talvella. Meillä oli iso sauna, kun se lämmitettiin riitti siellä löytyä koko mäen väelle. Ensin omat ja kylän miehet, sitten naiset ja lapset. Oli aika mukavaa ja jännittävääkin kuunnella saunan hämärässä juttuja ja salaisia asioita. Aina eivät huomanneet, että pienellä padallakin on korvat.

Kylässä käytiin ahkerasti, ihan ilman asiaa ja kutsumatta mentiin naapuriin. Joulun aika oli pitkä juhla-aika. Silloin vuoron perään kutsuttiin Joulukahville ja kuusta katsomaan joka huusholliin.

Meidän mäki oli oma pieni kylä, tarvitsimme paljon toisiamme. Kaikkeen työhön tarvittiin paljon ihmisvoimaa. Kaikilla oli paljon omaakin työtä: peltotyötä, lehmien ja kanojen hoitoa. Silti kerjettiin meille ja muihinkin taloihin töihin. Iso väki oli aina elopellolla, heinäniityllä ja perunan nostossa.

Vuosien aikana kaikki on muuttunut, mutta meidän mäki on sittenkin maailman paras paikka.

Kirjoittaja Saara Torikka (1926-2001) asui Suontakana koko elämänsä. Tämän tekstin hän esitti 1990-luvulla jossain kylän yhteisessä tapahtumassa.